“Viihdytkö sä siellä Helsingissä?”

“Viihdytkö sä siellä Helsingissä?” on ollut ihmisten vakiokysymys nyt sen parin vuoden ajan, kun olen asunut Espoossa. Ulkopuolelta katsottuna on aivan yhdentekevää asunko kuntarajan kummalla puolella, juna tuo kuitenkin Helsingin rautatieasemalle, eikä kuntarajaa huomaa, ellei joudu arpomaan millä lipulla saa bussissa mennä.

Olen viihtynyt Espoossa kohtuullisesti. Olen koittanut päästä kiinni siihen, mitä Espoossa oikein tehdään. Löysin Kino Tapiolan ja sitä kautta Espoo Cinén ja olen ollut siellä nyt kahdesti vapaaehtoisena. Sain viljelypalstan Otaniemestä ja kasvatin viime kesänä kurpitsoja ja herneitä. Olen käynyt ehkä kerran kuussa tai hieman harvemmin jossain isoista kauppakeskuksista ja pari kertaa pienemmissäkin. Kirjastot ovat yllättäneet positiivisesti, ja Sello-salin konsertit ovat tulleet tutuiksi. Näihin kaikkiin asioihin olen hyvin tyytyväinen.

Käyn kuitenkin viikottain Helsingissä ostoksilla, työjutuissa, istumassa iltaa, pitämässä tietovisaa (sunnuntaisin klo 19 Fifth street -baarissa Viidennellä linjalla!), kulttuuririennoissa ja näkevässä ystäviä. Tähän päivään mennessä en vaan ole ymmärtänyt miksi nämä asiat tapahtuvat eri kunnissa.

En siedä kuntapolitiikassa sellaista ajatusta, että oman kunnan asioiden ajaminen kokonaisuuden kustannuksella olisi kunnan tarkoitus. Ei ole. Kunnan tarkoitus on huolehtia asujiensa peruspalveluista ja osallistumisesta valtion toimintaan kunnallisen itsehallinnon kautta. Niistä peruspalveluista ei voi kovin kauan huolehtia, jos omaa kassaa kerryttää toisten kustannuksella.

Metropolihallinto täytyy tietysti suunnitella ja toteuttaa niin, ettei päätöksenteko ja ymmärrys arjesta karkaa liian kauas. Kaupungin sisällä voidaan toteuttaa lähidemokratiaa ja hyvää suunnittelua ilman kuntarajojakin. Teennäiset kuntarajat pakottavat paikallispoliitikot tappelemaan keskenään ja “neuvottelemaan” loputtomasti esimerkiksi rahasta, kun energia voitaisiin käyttää itse asioista puhumiseen. Vaikkapa HLS:n monimutkainen rahoitusrakenne, metron rakennuskustannukset tai muut ylikunnalliset hankkeet ovat hyvä esimerkki siitä, miten vaikeaa löytää yhteistä säveltä, kun ajatus oman kunnan eduista painaa takaraivossa.

Minä ajan inhimillistä metropolikehitystä. Askel askeleelta on purettava hallinnollisia rajoja ja rakennettava todellista kuntalaisten osallistumista sekä oman asuinpaikan tasolle että kunnan laajuisesti. Tämä vaatii luottamusta. Ymmärrän, että taustalla painavat pelot palvelujen karkaamisesta ja tiettyjen tahojen tai puolueiden ylivallasta. Neuvottelemalla, dialogilla ja luottamuksella on mahdollista kuitenkin päästä pitkälle ilman kartalla olevia rajojakin.

pride Viime kesänä viihdyttiin ystävien kanssa Prideillä Helsingin puolella. Ihmisvilinästä kotiin päästyäni sanoin, että onko mitään mahtavampaa kuin olla Espoossa.

 

Ehdolla Espoossa kuntavaaleissa

Espoolla menee oikeastaan tosi hyvin. Kasvava kunta, isoja investointeja menossa, maan mittakaavassa hyvä työllisyys, ja lasten ja vanhusten suhdekin on suunnilleen kohdallaan. Veroprosentti ei huitele taivaissa, mutta silti palveluihin ollaan melko tyytyväisiä. Kunnan henkilöstöönkin vaikutetaan suhtautuvan pääsääntöisesti kunnioittavasti ja esimerkiksi johtamiseen ja palveluiden digitalisoimiseen ja kehittämiseen näyttää olevan hyvä meininki.

Olen asunut nyt pari vuotta Otaniemessä. Olisin lähtenyt ehdolle aiemmassa kotikaupungissani Jyväskylässä, mutta täällä epäröin pitkään. Espoo on tuntunut vieraalta kaupungilta, joka pärjää ihan ok ilman minuakin. Mieleni muuttui kuitenkin, kun pääsin paremmin sisään Espoon politiikkaan Vasemmiston kunnallisjärjestön kautta.

Espoo tarvitsee avoimesti kehittämiseen suhtautuvia päättäjiä. Esimerkiksi vuoteen 2050 mennessä Espoon väestöstä jopa 30 % on maahanmuuttajia. Kaupunkia on nyt rakennettava osana kansainvälistä Helsingin seudun metropolia, eikä ihmetellä myöhemmin kuinka tässä näin kävi. Vaikka Länsimetro on ollut hankkeena lähinnä nolo, raideliikenteen ja tiiviin kaupunkirakenteen suosiminen Espoon solmukohdissa on erittäin tärkeää.

Kuntapolitiikassa vahvuuteni on koulutuspoliittinen osaaminen. Lähikouluperiaate on tärkeä osa tasa-arvoista ja turvallista valtiota. Työttömyyden ja muun vähäosaisuuden keskittyminen kaupunkien sisällä vaikuttaa konkreettisesti siihen miten hyvät lähtökohdat päiväkoti ja koulu pystyvät antamaan lapsille. Haluan olla vaikuttamassa siihen, että Espoossa jokainen lapsi saa hyvän kasvuympäristön, terveen koulun ja sen lisäksi voi harrastaa ja osallistua. Erityisen tärkeää on myös viedä lukioiden opetussuunnitelma uudistus maaliin ja ottaa hyvin haltuun ammatillisen koulutuksen massiiviset muutokset. Esimerkiksi oppimisen siirtymisen vahvasti työpaikoille pitää näkyä myös kunnan tarjoamissa tehtävissä.

Minulla on annettavaa kuntapolitiikkaan myös sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden kannalta. Tiedän millaisia muutoksia kohdistuu omaan sukupolveeni, koska seuraan sitä työkseni. En voi keskittyä saavutettuihin etuihin, koska tiedän millaisia paineita tulevaisuudessa kohdistuu juuri nykynuoriin. Nyt tehdyt ratkaisut näkyvät siinä onko ikäpolvellani millaiset terveyspalvelut ja eläkkeet, ja onko lapsillamme varaa ostaa oma koti pääkaupunkiseudulla.

Olen kuulunut Vasemmistoliittoon viitisen vuotta. Minulle se tarkoittaa, että poliittisissa päätöksissäni sitoudun ajattelemaan eniten valtiosta riippuvaisia eli heikoimmassa asemassa olevia. Emme saa etuoikeutettuina syrjäyttää ihmisiä, joilla ei ole voimavaroja edustaa itseään. Minulle on erityisen tärkeää, että kunta noudattaa hyvän hallinnon periaatteita ja julkisuutta päätöksenteossaan, sillä ne ovat maailman mittakaavassa mielettömän hyvä tapa pitää yllä luottamusta ja osallisuutta.

Vaikka olekin paljon pohdintaa ja sitäkin enemmän keskustelua harrastava akateemisen maailman kasvatti, odotan kuntapolitiikassa ratkaisuja ja olen valmis kantamaan niiden tekemisestä vastuuta. Olen tottunut työskentelemään eri puolueista olevien kanssa ja ottamaan avoimesti vastaan eri näkökantoja. Espoon kuntapolitiikassa pienenkin puolueen edustajana pääsee rakentamaan tulevaisuuden kaupunkia ja juuri sitä haluaisin tehdä.

kurpitsa

Tässä vielä bonuksena kuva Otaniemessä kasvaneesta kurpitsasta. Hyvä sato vaatii vaivaa, sitoutumista ja rakkautta, mutta sitä paremmalta se lopputulos sitten tuntuu.

Jyväskylän koulutusleikkauksissa raja vastassa

Julkaistu Keskisuomalaisessa 20.9.2016

Jyväskylä kaivaa itselleen kuoppaa. Sivistyspuoleen kohdistetut leikkauspaineet ja päätös olla rahoittamatta toista astetta muilla kuin valtionosuuksilla johtavat koulutuksen saavutettavuuden ja laadun kannalta täysin sietämättömään tilanteeseen.

Kaikki tietävät, että taloustilanne on huono ja jatkunee sellaisena vielä pitkään. Mikään perustelu ei kuitenkaan ole tarpeeksi painava, että ehdotettua 2,9 miljoonan euron leikkausta sivistyspalveluihin ja neljän miljoonan lisäleikkausta toiselle asteelle voidaan pitää oikeutettuna tai edes järjellisenä.

Juuri ilmestynyt uusin OECD:n maavertailu paljastaa karulla tavalla, että jopa viidennes 20-24-vuotiaista miehistä on työelämän ja opiskelujen ulkopuolella. Meillä ei ole varaa, ei rahallisesti eikä inhimillisesti, vähentää juuri hyvää varhaiskasvatusta, laadukasta peruskoulutusta ja alueellisesti tavoittavaa toisen asteen koulutusta.

Kirjoitin tästä jo kaksi vuotta sitten koulutuskuntayhtymän lukioliikelaitoksen johtokunnassa silloin toimiessani, ja olen hyvin pettynyt, ettei valoa vieläkään näy.

Erityisen tyrmistyttävää on ammatillisen koulutuksen alasajo. Perustellut pedagogiset muutokset esimerkiksi työssäoppimisen suuntaan muuttuvat rahoituspaineissa heitteillejätöksi, kun 16-vuotiaan ihmisen kouluviikosta suurin osa on ”itsenäistä työskentelyä” tai tuskastumista harjoittelupaikassa, jossa kellään ei ole aikaa tai halua tehdä välillä vaativaakin ohjausta.

Jyväskylän kaupunki ei voi mennä omien kehyspäätöstensä taakse koulutusleikkausten keskellä. Koulutus on niin merkittävä osa ihmisten elämää elinajanodotetta myöten, että raja on ehdottomasti nyt tullut vastaan.

Vasemmiston on kirkastettava koulutuspoliittinen linjansa

Varhaiskasvatuksen pedagogisen toiminnan eteen on tehty sinnikkäästi töitä, mutta nyt se riistetään köyhien lapsilta. Suomessa on maakuntien ja kaupunginosien peruskoulujen välillä yli vuoden oppimistulosero, joka kulkee käsi kädessä työttömyyden ja vähäosaisuuden keskittymisen kanssa. Pitkien kielten, eli tärkeän yleissivistävän ja maailmaa avartavan opiskelun määrä on radikaalisti laskenut. Koulutuksen periytyvyys ei suinkaan enää laske, vaan hämmentävällä tavalla edelleen hyväpalkkaiset arvostetut ammatit siirtyvät erityisesti isältä pojalle. Suomessa on otettu käyttöön lukukausimaksut. Lukukausimaksut. Sekä oikeistopoliitikot että valtiovarainministeriön käytävähuhut myöntävät suoraan, että EU/ETA-maiden ulkopuolisille asetetut maksut ja opintotuen lainapainotteisuuden lisääminen ovat vain pätkä tietä tasaveroyhteiskuntaa kohti, jossa koulutus on henkilökohtainen riski ja panostus. Ammattikoulutusta siirretään kauniilla sanoilla “työpaikalla oppimiseksi“, mikä on täysin vastoin sitä perinteistä vasemmistolaista ajatusta, että työntekijällä on oikeus kyetä muuhunkin kuin mekaaniseen työn toistamiseen. Yliopistoista irtisanotaan tai muuten poistetaan yli 1500 ihmistä ja valtiovarainministeriön virkamies kehtasi väittää minulle päin naamaa pari viikkoa sitten, että hänelle on yllätys että irtisanottujen joukossa on muun muassa yksiköiden ainoita opinto-ohjausta antavia henkilöitä.

Vasemmistoliitto on suoraselkäisesti puolustanut koulutuksen asemaa nykyisessä poliittisessa tilanteessa. Haluan silti käyttää puheenvuoron painottaakseni sitä, miten merkittävät ovat juuri seuraavat vuodet koulutuspoliittisesti ja vasemmistolaisen politiikan kannalta. Tavoiteohjelman kirjaukset ovat hyviä, mutta meidän tulee ehdottomasti tiivistää rivejämme ja ymmärtää miten syvistä yhteiskunnan rakenteista on kyse kun puhutaan koulutuksen tasa-arvosta ja rahoituksesta. Meidän tulee olla valmiita oikeasti vaikuttamaan eikä vain hokemaan, että vastustamme leikkauksia.

Vaikka koulutuslupauksen rikkominen oli näkyvää ja räikeää, tämän hetkiset leikkaukset yliopistoille ovat rikka rokassa kun katsotaan toisen asteen tilannetta ja pidempää trendiä, jossa kansaa tyhmennetään vähentämällä juuri sitä sivistyspohjaa jolle elinikäisen oppimisen ja kriittisen tiedonhankinnan kyvyt perustuvat. Vasemmistoliiton on oltava se puolue, joka näyttää kiusallisen totuuden siitä, miten porvari ohjaa koulutuksella kansaa kohti kritiikitöntä ja alistunutta tulevaisuutta.

Hyvät ystävät, minä vahvasti toivon, että seuraavan vuoden aikana teistä jokainen saa esimerkiksi vasemmistoliiton koulutuspoliittiselta työryhmältä tietopaketin siitä, miten vasemmistolaisia arvoja voidaan ajaa myös koulutuspolitiikassa ja sen kautta. Meidän on myönnettävä itsellemme ja muistutettava muille, että vaikka kaikki ovat koulua käyneet, kaikki eivät ole koulutuksen asiantuntijoita. Meidän ei pidä antaa periksi kiusaukselle ottaa mutulla kantaa esimerkiksi duaalimalliin tai opetussuunnitelmiin, vaan erottaa tilanteet, joissa on kyse poliittisesta päätöksestä ja milloin kasvatustieteellisestä harkinnasta

Täälläkin on puhuttu siitä, että meidän pitää muuttaa viestiämme yksinkertaisemmalle kielelle. MInä olen eri mieltä. Meidän pitää pitää kiinni siitä, että jatkossakin KAIKILLA, myös työttömien ja maahanmuuttajien lapsilla on valmiudet käydä yhteiskunnallista keskustelua monimutkaisista aiheista. Pelaamme oikeiston pussiin, jos typistämme monimutkaiset asiat populistiseksi kyllä-ei-väännöiksi.

Lopuksi haluan vielä sanoa, että koska koulutuspolitiikka ja sivistys ovat minulle sydämen asioita, kannatan lämpimästi Eila Tiaista puoluehallituksen jäseneksi, sillä hän suhtautuu vähintään yhtä intohimoisesti tähän ja moneen muuhun aiheeseen.

Tiede- ja koulutuspolitiikka tarvitsee rauhan kehittyä

Korkeakoulukenttää on yritetty ravistaa suunnasta jos toisesta viimeisen parin vuoden aikana. Opetus- ja kulttuuriministeriön koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelma vuosille 2011-2016 puhui kauniisti koulutustason nostamisesta, koulutuksellisesta tasa-arvosta ja joustavista opinpoluista. Se oli puhetta edellisen hallituskauden alussa. Sittemminkin onkin hämmennetty pakkaa leikkausinnossa ihan kunnolla. Vastoin hallitusohjelmaa yliopistoindeksi puolitettiin ja jäädytettiin,  opintotukea on venkslattu, kiintiöitä määrätty, lukukausi- ja hakijamaksuja on väläytelty, ja nyt ennen uutta hallitusta ja kehittämissuunnitelmaa, ulos on pistetty monenlaista paperia, joissa kaikissa puhutaan erikoistumisesta ja kansainvälisestä kilpailusta.

En usko, että muuttumattomana korkeakoulujärjestelmämme kannattaa jatkaa. On kuitenkin erotettava osittain koulutus- ja tiedepolitiikka. Näen työssäni, miten suuresti koulutuksen laatu ja opetuksen järjestäminen vaihtelee erilaisissa ja eri kokoisissa yksiköissä. Suuruus ei ole laadun tae, mutta kenenkään opintojen ei pitäisi seisoa, koska koulutusohjelman avainhenkilö on sairaslomalla. Yliopistojen sisällä on hallinnossa edelleen paljon parantamisen varaa, eikä mikään ulkoinen mahti voi pakottaa yliopistoja siihen. Silti toivon parasta, sillä näen päivittäin miten paljon ihmiset tekevät töitä yliopistojen hyvän hallinnon eteen. Valtion kimpoileva politiikka ei tue sitä työtä millään tavoin.

Ulkoinen mahti voi pyrkiä helpottamaan yliopistojen ja korkeakoulujen yhteistyötä. Surullinen esimerkki epäonnistuneesta yrityksestä on yliopistoallianssi Jyväskylän ja Tampereen välillä, jonka piti poikia yhteistä opetusta ja joustavuutta. Yliopistoissa opiskelee kuitenkin nykysysteemin tuottama, hyvin tuloksiin ja suorittamiseen keskittyvä opiskelijajoukko, joka ei voi käsittää miksi kurssia ei voi suorittaa sillä paikkakunnalla, missä sattuu olemaan, kun sisältö on kuitenkin sama. En usko, että selitykset loputtomista byrokraattista ongelmista yhteistyön esteenä menevät läpi. En ole sitä mieltä, että suorituskeskeisyys on hyvä tapa sivistyä, mutta toivon sillä olevan hyviä sivuvaikutuksia.

Omat tiede- ja koulutuspoliittiset tavoitteeni ovat:

  • Laajempaa yhteistyötä yliopistojen välille. Ihan konkreettisesti yhteisiä kursseja, yhteisiä tietojärjestelmiä, mahdollisuus käyttää resursseja paikkakunnasta riippumatta. Yliopistot toimivat Suomen hyväksi, eivät kilpaile keskenään.
  • Yliopistoille työrauha rahoituksen suhteen. Yliopistoindeksi on palautettava ja rahoitusta on ohjattava perusrahoitukseen haettavan hankerahoituksen sijaan. On pidettävä huoli, että rahoituksen keruuseen tavalla tai toisella ei käytetä sitä energiaa, jolla tulisi tehdä tiedettä.
  • Kannatan kokeiluja ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen välillä. On rohkeasti testattava millaisilla koulutusohjelmilla pystytään tuottamaan mielekkäitä sisältöjä. Teennäiset rajat koulutusmuotojen välillä eivät saa estää hyvien opetusmuotojen käyttöä. Samat mallit eivät sovi kaikille aloille, mutta jääräpäisyys ei saa estää uusien toimintamuotojen testaamista.
  • Opiskelukyky on tulevaisuuden työkykyä. Korkeakouluissa tehdään hyvää työtä opiskelijoiden opiskelukyvyn eteen, mutta Suomella on vielä benchmarkattavaa maailmalta. Erityisesti jatko-opiskelijat ovat väliinputoajaryhmä, joka on ulkona sekä opiskelijoille suunnatuista palveluista että yliopiston työntekijöiden eduista.

Nuorten tulee pitää puolensa eturyhmäpolitiikassa

Yhteisistä asioista päätetään hyvin usein eri eturyhmien näkökulmasta. Haja-asutusalueiden asujat vastaan kaupungit, työssäkäyvien verotus vastaan muiden etuudet, raskas teollisuus vastaan ympäristönsuojelu… Hyvin usein eri ryhmien tavoitteiden välille löydetään hyvä tasapaino tai ne jopa saadaan tukemaan toisiaan, kuten esimerkiksi kun rakennetaan uutta teollisuutta ympäristöystävällisen teknologian ympärille. Päätöksenteossa aina taiteillaan yleisen edun ja eturyhmien vahvojenkin vaatimusten välillä.

Sukupolvien välisestä solidaarisuudesta kuitenkin puhutaan vähän. Nuoret eivät tietenkään ole yhtenäinen ryhmä, sillä heissä on sekä opiskelijoita, työssäkäyviä, työkyvyttömiä, perheellisiä ja moniin muihin ryhmiin laskettavia. Siksi nuoret eivät myöskään usein pidä puoliaan politiikassa, pelkkä nuoruus ei yhdistä tarpeeksi. Suuret ikäluokat tekevät tällä hetkellä päätökset, jotka vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen ja meidän sukupolvemme hyvinvointiin.

Meidän sukupolvemme kantaa vastuun siitä, onnistuuko sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistaminen niin, että niitä on varaa rahoittaa tulevaisuudessakin. Meidän sukupolvemme maksaa pienempänä ikäluokkana kovia eläkemaksuja, mikäli suuret ikäluokat eivät tee niiden suhteen solidaarisia päätöksiä. Meidän sukupolvemme tuskailee pätkätöiden, toimeentulon satunnaisuuden ja automaation sekä globalisaation viemien työpaikkojen kanssa, mikäli tehdään politiikkaa vain menneen maailman näennäisestä yksinkertaisuudesta katsoen. Meidän sukupolvemme joutuu pahimmillaan miettimään miten maksamme lastemme lukukausimaksut samalla, kun mietimme miten saamme vanhemmillemme hyvää hoitoa. Meidän sukupolvemme joutuu muuttamaan kulutustaan ja totuttua elämäntyyliään rajusti, mikäli toimia ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi ei tehdä suunnitelmallisesti pitkällä aikavälillä.

Kukaan ei tee tahallaan päätöksiä, joiden lopputulos on huono. On silti liian usein helppoa puolustaa nykytilaa tai toivoa, ettei muutoksia tarvitse tehdä. Hyvin usein ne myös vesittyvät kompromisseiksi, jotka eivät lopulta vie alkuperäiseen tavoitteeseen. Meillä on kuitenkin velvollisuus omaa tulevaisuuttamme kohtaan olla tiukkoja, kun päätetään asioista, jotka tulevat kuitenkin eteemme. Kysymyksiin voidaan löytää hyviä ratkaisuja, mutta silloin myös nuorella sukupolvella on oltava yhtä vahvaa lobbausta kuin muillakin eturyhmillä. Hyvinvointivaltion tulevaisuus, pääoman kasaantuminen ja ilmastonmuutos ovat niitä kysymyksiä, joista juuri nuorten on syytä olla kiinnostuneita. Onneksi ainakin näin vaalien alla löytyy kaikista puolueista nuoria poliitikkoja, jotka ovat yhtä huolissaan meidän sukupolvellemme kriittisistä kysymyksistä.

Huumehaittojen ehkäisy ei sulje pois kannabiksen käytön dekriminalisointia

Olen ollut vuosia mukana ehkäisevässä huumetyössä. Vaikka aktiiviset päiväni Youth Against Drugs -järjestössä ovat jääneet muilta harrastuksilta, seuraan edelleen mitä ehkäisevän huume- ja päihdetyön kentällä tapahtuu. Minulta on kysytty, että miten voin kannattaa kannabiksen käytön dekriminalisointia ja samalla puhua ehkäisevästä huumetyöstä. Helposti. Päihde- ja huumehaittojen ehkäisyn yksi osa on huumausainelakien kriittinen tarkastelu.

Kannabiksella on Suomessa jo noin 6000-8000 päivittäiskäyttäjää. Suurin käyttäjäryhmä on 25-34-vuotiaat. Kannabis on Suomen käytetyin huume. Tällä hetkellä Suomessa on laitonta käyttää, myydä tai millään tavoin välittää, kasvattaa tai hallussapitää kannabista. Väitän, että ikäisistäni ihmisistä ylivoimaisesti suurin osa voisi tälläkin hetkellä narauttaa yhden tai useamman kaverinsa, ellei itsellä pilveä kotona ole. Tilanne on melko absurdi. Kiinni otetaan lähinnä ihmisiä, jotka kasvattavat tai myyvät huomattavia määriä (ja asia usein käy ilmi muun poliisitutkinnan kautta), sekoilevat julkisilla paikoilla tai auton ratissa tai ovat muuten mukana aiheuttamassa häiriötä. Nämä rikollisuudessa mukana olevat tai muuten häiriötä aiheuttavat ovat hyvin pieni osa kannabiksen käyttäjistä ja siinä vaiheessa elämä on jo muutenkin rempallaan.

Kannabiksen käytöstä saa merkinnän poliisin rekisteriin ja kyseinen merkintä estää useisiin koulutuksiin hakeutumisen (erityisesti kun lakeja tämän osalta tiukennettiin ns. SORA-lailla). Minun sosiaalinen omatuntoni ei ymmärrä sitä, että nuori saa yleisesti käytössä olevasta huumeesta tuomion, koska sattuu olemaan väärässä paikassa ja porukassa, ja sen vuoksi joutuu hylkäämään haaveensa vaikkapa lähihoitajan ammatista. Merkintä seuraa ihmistä elämäntilanteesta toiseen ja rajoittaa mahdollisuuksia jättää mahdollisesti levoton elämänvaihe taakse. Merkinnän aiheuttama ongelma on huomattavasti suurempi kuin hänen satunnaisen kannabiksenkäyttönsä aiheuttamat ongelmat.

Täydellinen kieltäminen ei toimi tilanteessa, jossa käyttö laajenee sekä meillä että maailmalla. Kielto rapauttaa uskoa oikeusjärjestelmään, jos sitä ei valvota eikä valvomiseen ole resursseja. Koko ajan vähemmän on edes yhteisymmärrystä maiden välillä siitä, tuleeko käyttöä rajoittaa. Useat Euroopan maat käytön jo sallivat. Kannabiksen ehdoton laittomuus tarkoittaa myös sitä, että Suomessa vakavalla tavalla rikollisilla tahoilla on mielenkiintoa kannabiskauppaa kohtaan. Heillä ei ole estoja sen suhteen mistä tavaraa tuodaan, kelle sitä myydään ja millä ehdoilla. Kannabiksen käytön ja kotikasvatuksen dekriminalisointi toivottavasti veisi heiltä markkinat

Kannabiksen terveydellisiä haittoja ei tule aliarvioida. Kannabis yhdistetään kohonneeseen psykoosi- ja skitsofreniariskiin ja sen käytöllä voi olla hyvin merkittäviäkin negatiivisia vaikutuksia kehittyviin aivoihin. Kaiken huumetyön keskiössä pitää olla ehkäisevän toiminnan ja päihteettömään elämäntapaan kannustamisen. En todellakaan toivo, että käytön määrä kasvaa, sillä se saattaisi lisätä aineen päätymistä myös nuorten käsiin. Ei toiveeni vuoksi kuitenkaan ummista silmiäni realiteeteiltä. Dekriminalisointi liennyttäisi asenneympäristöä ja voitaisiin yhdessä keskittyä tehokkaaseen tiedonvälitykseen ja suoraan puheeseen siitä, että mikään päihde tai huume ei kuulu kehittyvään kehoon. Kiellettynä kannabis houkuttaa ja laittomuus pitää käytön piilossa poissa valvonnasta.

Hyvä tuki lapsiperheille ja nuorille on avainasemassa, kun ehkäistään huumehaittoja. Tietysti hoitopolun pitää olla kunnossa, jos vahinko on jo tapahtunut, mutta terve suhde päihteisiin lähtee hyvästä itsetuntemuksesta, siitä, että elämässä on merkityksellistä sisältöä ja hyvistä ihmissuhteista. Minusta olisi aika todella laittaa resurssit terveiden ihmisten kasvattamiseen, ei vain vahinkojen korjailuun.

“Siksi naistenpäivänä ei ole vielä aihetta juhlaan”

“Joka kolmas nainen maailmassa joutuu yhä väkivallan kohteeksi. Sukuelinten silpominen, tyttöjen pakkoavioliitot, perheväkivalta ja seksuaalinen väkivalta ovat vain muutamia yleisiä naisiin kohdistuvan väkivallan muotoja. Siksi naistenpäivänä ei ole vielä aihetta juhlaan.”

Suomen UN naiset eivät juhli tänä vuonna kansainvälistä naistenpäivää, sillä naisten asema maailmassa ei vieläkään anna aihetta juhlaan. He kehoittavat lahjoittamaan ruusurahat naisten oikeuksien puolustamiseen maailmalla, esimerkiksi terveyskasvatuksen, lapsiavioliittojen estämisen ja poliisien kouluttamisen kautta.

Olen itse antanut feministisen vaalilupaukseni Naisasialiitto Unionin kampanjassa. Lupaan pyrkiä purkamaan sukupuolittuneita rakenteita koulutuksessa. EU:ssa naiset dominoivat koulutus- ja terveysalaa, mutta vastaavasti naisten potentiaali ei ole vieläkään kunnolla käytössä insinööri- ja it-alalla.  Suomessakin käydään jatkuvaa keskustelua siitä, mitä pitäisi tehdä sille, että melkein 90% sosiaali- ja koulutusalan korkeakoulututkinnon suorittaneista on naisia.

Naisten ja miesten jakautuminen eri aloille ei selitä sitä, että edelleen samojen alojen sisällä naiset ja miehet saavat eri palkkaa. Työpäivien määrä tai äitiyslomat eivät selitä sitä, että jo heti valmistumisen jälkeen palkkakertymä alkaa erota. Sen lisäksi elämme edelleen järjestelmässä, jossa niinkin luonnollinen asia kuin lisääntyminen asettaa osan ihmisistä toimeentulon kannalta selvästi huonompaan asemaan. Vanhemmuuden vastuuta taloudellisesti ja moraalisesti ei olla vieläkään saatu jaettua, viimeksi yritys kaatui tällä hallituskaudella.

Olen vasemmistolainen feministi, koska näen sukupuolittuneet rakenteet ihmisten vapautta ja tasa-arvoa vähentävinä. Feminismi kamppailee näitä rakenteita vastaan. Feminismi pyrkii sekä vapauttamaan ihmiset käyttämään täyttä potentiaaliaan että hyväksymään yksilöiden erot antaen tilaa vähemmistöille, yksilöllisyydelle ja ihmisten itsemääräämisoikeudelle. Olen vasemmistolainen feministi, koska näen kapitalistisen järjestelmän osana ongelmaa. Sen sisäsyntyinen voiton maksimoinnin tavoite ei kannusta purkamaan näitä rakenteita.

Toivon lämpimästi, että nämä ovat feministiset vaalit ja pääsemme keskustelemaan millaista yhteiskuntaa rakennamme tasa-arvon näkökulmasta. Hyvää naistenpäivää!

ps. Kokoomuksen leikkauslistalla on Suomen antama kehitysyhteistyöraha. Minua suorastaan hävettää, että olemme yksi maailman rikkaimmista valtioista ja silti valumme kauemmas 0,7 % tavoitteesta. Ei siis hyviä uutisia maailman naisille Suomesta.

Tieto on valtaa ja siksi sen on oltava avointa!

Toinen tärkeä teemani eduskuntavaaleissa on inhimillisen ja älykkään yhteiskunnan luominen tiedon avoimuudella ja hyvällä hallinnolla. Suomalainen yhteiskunta perustuu sille, että se on luotettava, ennustettava ja korruptio on maailman mittakaavassa meillä olematonta. Silti olemme jäämässä jälkeen kehityksestä, vaikka meillä on todella hyvät lähtökohdat tehdä Suomesta avoimuuden, demokratian ja luotettavan hallinnon mallimaa.

  • Valtion ja kuntien talouden ja toiminnan on oltava seurattavissa.  Nykyinen julkisuuslaki ei riitä, kun yhä enemmän tehtäviä siirretään kuntayhtymille, valtion tai kuntien yhtiöihin ja muuten perinteisen demokratian ulottumattomiin. Hyvä esimerkki avoimuudesta on hankintatietojen avoimuus, jotta esimerkiksi kilpailutusten onnistumista voidaan seurata.
  • Ymmärrettävä viestintä on julkisen vallan tehtävä ja teknologiaa on hyödynnettävä. Maailma on paljon monimutkaisempi ja suurempi kuin silloin, kun nykyinen eduskuntalaitos ja kunnat on luotu.  Datan jakaminen sellaisessa muodossa, että siitä voidaan tehdä journalistisesti ja tutkimuksellisesti erilaisia tulkintoja ja esimerkiksi visualisointeja, on hyvä tavoite kaikilla valtion toiminnan aloilla. Enää ei riitä, että kaavamuutos laitetaan näkyville kunnantalon kellariin tai lakimuutoksista kuullaan pyytämällä lausuntoja vaivihkaa nettisivujen kautta. Vaikka asioihin perehtynyt osaa etsiä tiedot, kaikkia hyödyttää, jos valtion viestii ja raportoi reaaliaikaisemmin. Myös kesken olevista asioista tulee viestiä nykyaikaisesti, vaikka se haastaakin menneen maailman kabinettipolitiikan.
  • Hyvän hallinnon tulee toteutua myös lakeja säätäessä. Nykyisen hallituksen toiminta on osoittanut, että eduskunta ruuhkautuu, kun hirttäydytään hallitusohjelman jokaiseen lakiehdotukseen. Lakiehdotukset menevät kiireellä eteenpäin, eikä niiden perustuslaillisuutta tai edes perusteita selvitetä kunnolla. Eduskunnan toiminnan tulee olla pitkäjänteisempää, eikä esimerkiksi kansalaisaloitteiden pidä raueta eduskunnan vaihtuessa. Kansalaisvaikuttaminen on myös hankalaa, kun käsittelyjen aikataulut eivät pidä.
  • Jokaiselle yksilölle on taattava sähköinen tunnistautuminen. Suomalaisilla ei vieläkään ole kaikilla mahdollisuutta käyttää tietoyhteiskunnan palveluita, koska eivät syystä tai toisesta saa pankeilta verkkopankkitunnuksia tunnistautumista varten. Tällainen tilanne on sietämätön.
  • Suomen tulee ajaa julkisuusperiaatetta yleismaailmalliseksi ihmisoikeudeksi. Se tarkoittaa, että Suomessa ja EU:ssa voimassa olevan tiedonsaantioikeuden julkisista asiakirjoista tulisi olla periaatteena kaikkialla. Suomella olisi hyvä mahdollisuus ajaa asiaa Suomen ja Ruotsin julkisuusperiaatteen 250. juhlavuonna 2016. Siitä hyötyisivät sekä kansalaiset että valtiot, sillä sen kautta voitaisiin paljastaa korruptiota ja lisätä ihmisten vaikutusmahdollisuuksia.
  • Tiedon avoimuuden tulee ulottua myös lähdekoodiin. Suomen tulee suosia teknologisia ratkaisuja, jotka ovat avoimia kehitykselle ja tarkkailulle. Esimerkiksi ihmisen opiskelupaikka lasketaan nykyään teknisellä järjestelmällä. Järjestelmää pitää pystyä valvomaan. Avoimet ratkaisut mahdollistavat myös osallistumisen kehittämiseen.

Koulutuspolitiikka tulee ottaa vakavasti

Koulutuksen periytyvyys on Suomessa taas kasvussa, vaikka se saatiin jo taittumaan. Tasa-arvoinen ja laadukas peruskoulu on ollut Suomen selkäranka, mutta tällä hetkellä toistetaan 90-luvun laman virheitä lomautuksilla ja leikkauksilla. Päin vastoin kaikki koulutusasteemme kaipaisivat lisäresursseja pysyäkseen mukana maailman kehityksessä.

Koulutus on sekä pehmeää että kovaa politiikkaa. Sillä yhteys sekä ihmisen hyvinvointiin, valtionkilpailukykyyn että koko ympäristömme suojelemiseen. Se on sekä aluepoliittinen että talouspoliittinen kysymys, ja suoraan yhteydessä sosiaalipolitiikkaan. Siksi nostan koulutuspolitiikan tärkeimmäksi teemakseni eduskuntavaaleissa 2015.

  •  Varhaiskasvatus on osa koulutuspolkua. Erityisen hyvin koulutus- ja sosiaalipolitiikan yhteys näkyy varhaiskasvatuksessa. Subjektiivinen päivähoito-oikeus on myös lapsen oikeutta varhaiskasvatukseen. Se ei kilpaile tai ole ristiriidassa lasten hyvän kotihoidon kanssa vaan täydentää sitä.
  • Jokaiselle tulee taata peruskoulun jälkeinen koulutus, jolta pystyy halutessaan jatkamaan korkea-asteelle. Aloituspaikkojen tulee sijaita siellä missä opiskelijatkin ovat, vaikka se tarkoittaisi ikäviäkin muutoksia muuttotappioalueilla. Alueellisuudesta ja toisen asteen opiskelijoiden sosiaalietuuksista tulee huolehtia siten, että myös vähävaraisista perheistä tulevat opiskelijat pystyvät valitsemaan koulutusalansa useammasta kuin yhdestä alasta.
  • Toisen asteen kurjistamisen täytyy loppua. Lukioiden valtionosuutta tulee nostaa vastaamaan todellista kustannustasoa ja suomalaisen ammattikoulutuksen korkeasta tasosta tulee huolehtia.
  • Koulutuksen maksuttomuudesta tulee pitää kiinni. Lukukausimaksuja ei tule ottaa käyttöön. Varallisuus ei saa olla esteenä itsen kehittämiselle, eikä populistinen politiikka Suomen kansainvälistymiselle.
  • Opintotuen pitää riittää elämiseen. Pitkällä aikavälillä kannatan perustulon käyttöönottoa, mutta sitä ennen opintotukeen pitää palauttaa huoltajakorotus. Opintotukea ei saa käyttää koulutuspoliittisena ohjailun välineenä, vaan se pitää nähdä opiskelijan välttämättömänä toimeentulona.
  • Korkeakoulutuksen pitää uskaltaa uudistua. Kannatan kokeiluja yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen koulutuksenjärjestämisen yhdistämiseksi hallinnollisesti ja sisällöiltään. Kokeilut tulee tutkia ja arvioida huolellisesti, eikä lainsäädännön pidä pitää yllä teennäisiä rajoja esimerkiksi tukipalveluiden järjestämisessä.